|
Declan MacManusilla ei ole Elvis Presleyn lantiota tai Costello Hautamäen tuulikonetta, mutta vaivatta hän silti piti tuhatkunta Tampere-taloon saapunutta pauloissaan. Elvis Costellon soolokeikka oli malliesimerkki siitä, kuinka yhden ihmisen varaan rakennettu pitkä konsertti saadaan kantamaan. Se vaatii harkittua rakennetta, dynamiikan tajua, karismaa ja tietenkin hyviä lauluja.
Jo ennen ensimmäistäkään nuottia oli selvää, että ilta tulisi olemaan muutakin kuin vain yhdellä tunnelmalla läpi vedettyä rämpytystä. Olihan lavalla kuusi kitaraa, rivi pedaaleita, sähköpiano ja megafoni.
Elvis asteli lavalle huolettoman oloisena, osoitti leveän hymynsä koko salille ja sai meidät heti tuntemaan olomme tärkeiksi. Siinä hän on hyvä: varmasti tuhanteen kertaan puhutut välispiikit tuntuivat spontaaneilta ja meille ensi kertaa kerrotuilta. Hän muisteli aiempia esiintymisiään Suomessa, sitä kuinka hän soitti jossain skutsissa, ja jouduttiin yhdistämään kolmen kylän sähköt että saatiin soittopeleihin virtaa. Ja sitä rataa, huumorilla väritettyjä pieniä tarinoita. Hän kertoi, kuinka kuuli ensimmäisen kerran oman laulunsa radiosta ja kuunteli sen pimeässä huoneessa ettei kukaan näkisi. Hän puhui siitä, kuinka hänessä on vahvana katolilaisuuteen kuuluva syyllisyyden tunne ja kuinka hän sen takia tunsi syyllisyyttä siitä, että oli kirjoittanut pienen hittibiisin (Everyday I Write The Book) vain kymmenessä minuutissa.
Musiikkiakin saatiin, ja paljon sitä kahteen tuntiin mahtuikin. Konsertti alleviivasi Costellon tuotannon monipuolisuutta ja tunnelman vaihtelut olivat käsillä oleviin keinoihin nähden yllättävänkin suuria. Ilta alkoi (The Angels Wanna Wear My) Red Shoesilla ja päättyi (What’s So Funny ’bout) Peace Love And Understandingiin.
Alkukeikka oli sitä tavallisinta antia, teräskielisellä akkarilla rämpytettyjä puolitempoisia lauluja. Sitä, mitä tällaisilla soolokeikoilla useimmiten saadaan. Sitä, joka saa muistamaan kuinka epämiellyttävä ja väsyttävä vahvistetun teräskielisen akkarin soundi pidemmän päälle on. Yllättävän paljon sävyjä Costello siitäkin sai irti – New Amsterdamin sisään hän lisäsi The Beatlesin You’ve Got To Hide Your Love Awayn kertsin, Come The Meantimesissa hän yllytti yleisöä osallistumaan ”no!”-huudoilla.
Yllättävän sävykkäästi Elvis myös lauloi honottavalla ja hassua vibratoa paljon viljelevällä äänellään. Hänen olemuksessaan yhdistyi oikeastaan koko ajan sentimentaalisuus ja kepeä huumori.
Costello istui alas ja sai tunnelman täysin uudenlaiseksi soittamalla pehmeän tyylikkään version Nat King Colen tunnetuksi tekemästä Walking My Baby Back Homesta. Pian sen perään kuultiin Notting Hill -elokuvassa soinut upea She (jonka esitti alun perin Charles Aznavour vuonna 1974).
Tunnelma oli herkimmillään, joten mitäpä tekee Costello? Illan suurimman kontrastin tarttumalla sähkökitaraan, iskelmällä säröpedaalin ja looperin päälle ja heittäytymällä jopa kakofonisen äänekkääksi yltyneeseen Watching The Detectivesiin. Myös megafonille tuli käyttöä. Erittäin yllättävä mutta tässä kontekstissa hienosti toimiva versio.
Ensimmäisen encoren koittaessa minä koin jo saaneeni kaiken haluamani. Mutta onneksi olin väärässä, sillä myrskyisien aplodien saattamana Elvis istui sähköpianon ääreen ja aloitti yhden maailmankaikkeuden parhaista lauluista. Shipbuilding soi juuri niin dramaattisena kuin sen pitääkin soida. Illan kohokohta oli siinä, mutta vielä kuultiin monta hienoa hetkeä.
Loppusetissä oli kaksi huippua: pitkä välispiikki, jossa Elvis kertoi tragikoomisen tarinan isoisästään. Hän oli tienannut elantonsa soittamalla mykkäelokuvien taustaorkesterissa mutta päätynyt sitten vuosiksi töihin laivalle – kunnes tuli lama ja työt loppuivat. Isoisä yritti palata vanhaan pestiinsä, mutta valitettavasti sillä välin elokuviin oli tullut äänet eikä liveorkestereita enää tarvittu.
Tarinan perään tulleen Jimmie Standing In The Rainin kuuntelimme jokaisen sanan sisäämme imien.
Toinen huippu oli Alison, jonka Elvis päätti esittää täysin unplugged. Hän asteli akustisen kitaransa kanssa lavan reunalle ja alkoi laulaa ilman mitään äänenvahvistusta. Koko sali kuunteli hiirenhiljaa. Kertosäkeessä me yhdyimme mukaan, hellyttävän varovaisesti ja juuri ja juuri riittävän kovaa – kuin taianomaisen hetken rikkoontumista varoen.
| 
