|
Haluaisinpa sanoa, että albumi on yksi vuoden parhaista malleista ja single »Chelsea» ilman muuta tähän mennessä vuoden paras, mutta...
Siitä, että asumme täällä rock-mualiman perämettissä, on haittaa. Muunmuassa semmottista, että levyt tulevat tänne hitaasti ja siinä vaiheessa kun täällä ryhtyy tekemään arvostelua, ovat suuren maailman suuret arvostelijat kerinneet jo arvostella ne ja täkäläisen on niin helppo vain toistella brittikriitikoiden mielipiteitä tai ainakin vaikuttaa siltä kuin toistelisi niitä. Tuollaisessa pinteessä olen nyt: sain tämän levyn kyllä jo ennen kuin olin lukenut yhtään arvostelua siitä ja olin muodostellut kovasti mielipiteitä siitä... kun... sitten tuli NME ja huomasin, että Nick Kent oli vienyt sanat suustani...! Rats!
Joten englanninkielen tai ennemminkin NME-kielen (ovat kaksi eri asiaa) taitoiset siis lukekoot Kentin arviosta sen mitä olisin tästä sanonut, ellei hän olisi sanonut suurinpiirtein sen minkä minullakin oli mielessä. Muut lukekoot tästä mitä sanon nyt kun olen kokonaan unohtanut mitä se Kent sanoi.
Sen muistan, että Kent (kuten myös Melody Makerin ja Soundsin miehet — jees, mä tsekkaan aina ne kaikki) sanoi jotain sellaista, että tämä levy vihdoin vakuuttaa Costellon olevan tällä hetkellä täysin lyömätön alallaan. No, sehän on makuasia ja esimerkiksi täällä Soundin toimituksessa on kuultu melkoisen vähätteleviäkin lausuntoja tämän soidessa —ja minäkin haluan tehdä tiettyjä varauksia. Se ei tarkoita, että Elvis olisi mielestäni »vain lupaus», jota jäisin etäältä seuraamaan. Ei, kyllä hän on sekä debyytillään että uutukaisellaan heittänyt sellaisia juttuja, että ne ihan silkalla magneettisuudellaan ja energiallaan kietovat ja kiehtovat minut elämään niiden mukana tässä ja nyt.
Homma on kehittynyt melkoisesti ennen muuta musiikillisesti. »My Aim Is True'lla» oli taustayhtyeenä käytetty tuottaja Nick Lowen jenkkiystäviä, Clover-yhtyettä, joka työsti ihan sympaattista jälkeä. Mutta heidän siisti ja lievästi arasteleva komppauksensa (omilla levyillään he ovat muuten ihan toista) ei ole dynamiikan ja sävyrikkauden suhteen oikein vertailukelpoinen tällä albumilla soittavaan Attractions-ryhmään, joka on nyt kohta vuoden kehitellyt omaa soundiaan. Basisti Bruce Thomas (ex-Quiver/Moonrider), rumpali Pete Thomas (ex-Chilli Willi/John Stewart) sekä urkuri/pianisti Steve Naive ovat Elviksen esimerkin innostamina ryhtyneet ottamaan soittimistaan ja nelimiehisestä kokoonpanosta irti kaiken mitä siitä saa ilman mitään turhia volyymi- & lisälaitekonstailuja. Bändin sointi on puhdas ja vapaa viime vuosien tutusta heavy/fuzz/wahwah/phaser-mentaliteetista —tämä bändi saavuttaa yli kymmenen vuoden takaisilla lähtökohdilla moderniakin modernimman (»uusmodernin») soundin, jossa on pääosissa voimallisen selkeät ideat ja Lowen kyky tuoda ne tuotannossa esille. Tästä on vain yhtenä esimerkkinä »The Beat», joka ilmiselvästi lamponeeraa Cliffin & Shadowsien »On the Beachia», mutta jossa Steve Naiven ohut urkukuviointi muodostuu ennenpitkää kutkuttavan kiehtovaksi, naurattavan oivaksi kliseen parodiaksi. Puhumattakaan siitä, että itse piisi on Jotain Muuta kuin hiekkarantaromantiikkaa. Steve Naive on koko ajan malliesimerkki yksinkertaisuuden voimasta silloin kun sitä osataan käyttää lähtökohtana kekseliäisyydelle. Myös molempien Thomasien (ei sukua) jykevyys on tuollaista »itsestäänselvää» taidokkuutta, joka luo hommalle niin vakaan pohjan, ettei sitä tulee havainneeksi ennen kuin joku komppi yhtäkkiä iskostuu ja sitten huomaakin, että koko ajanhan he ovat olleet tuimassa touhussa. Elviksen kitarointikin on välillä niin maukasta että ja muulloinkin niinsanotusti toimivaa.
Vaikeimmat jutut Elviksessä tuntuvat olevan ensinnäkin hänen laulunsa ja toisaalta hänen laulunsa. Siis hänen lauluäänensä, jonka kireydestä kaikki eivät pidä. Ja hänen piisinsä, joiden aiheet eivät kaikkia säväytä. Costellon laulussa ja lauluissa on useinkin tuollaista määrätietoista katkeruutta tai jopa vihaa, joita moni ei sulata. No, Elvis pitää joko jättää kokonaan rauhaan (ja myös pysyä erossa hänestä ettei vain tule mitään turhia traumoja) tai ottaa tosissaan, sillä HÄN on kyllä tosissaan ja se on paras uskoa. Hän on varmaankin ehdoin tandoin asettunut vaihtoehdoksi laulumusiikkia niin vahvasti hallitsevalle hymistelylle —hän laulaa omilla ehdoillaan omista aiheistaan, jotka kokee laulamisen arvoisiksi. Mutta hän ei ole koko maailman tuskaa kantava herkkä sielu ainakaan siinä mielessä, että laulaisi päivänpolttavista keskustelunaiheista otsikoiden kliseillä, vaan hän katselee ihan tavallista kundia koskevia juttuja ihan tavallisen kundin näkökulmasta. Ja siellä näkökulmassa ovat hallitsevia tunteita mm. pettymys petetyksi tulemisesta, katkeruus kakkoseksi jäämisestä, halveksunta teeskentelijöitä kbhtaan ja pelko tulevaisuudesta — tämän päivän arkisista uhkatekijöistä puhumattakaan. On toisaalta harmi, että Elviksen kielikuvat ja ääntämys ovat joskus vaikeita, mutta toisaalta niiden pureskelu pitemmällä tähtäyksellä on myös antoisaa. »My Aim Is True» aukeilee aina välillä edelleenkin (tämä uusi tuntuu tekevän sitä nopeammin, muuten) — joskin esimerkiksi levyn parhaisiin ja tärkeimpiin lauluihin kuuluva »Less Than Zero» aukeni vasta kun sai aiheesta konkreettisia vihjeitä englantilaisista lehdistä ja Epeltä lainaamastani kirjasta »The National Front». Piisi näet pyörii 30-luvulla Englannin fasistiliikkeen perustaneen Oswald Mosleyn ja hänen myöhempien seuraajiensa ympärillä. Tällä uudella albumilla National Frontin fasistitouhuja käsitellään puolestaan saatanallisen tehokkaassa »Night Rallyssa». Sanoma on: jos olet liian tyytyväinen oloosi ja vain naureskelet »hourupäiden touhuille» tekemättä mitään, saatatkin pian huomata ravaavasi heidän öisiin kokouksiinsa ihan tosissasi. Varoittelu nykyaikaisen elämäntavan turruttavuudesta ja löystyttävyydestä on teemana muuallakin ja... arvosteluni venyy taas mandottomaksi, jos ryhdyn tätä todella analysoimaan. Maininnan arvoisia juttuja olisi vielä vaikka kuinka. Digatkaapa esimerkiksi tapaa, jolla Elviksen kitara siteeraa Rollareita ja Naiven urut Sir Douglas Quintetia »You Belong to Me'ssä»... Ja... Ja... Jne...
Elvis on lähes yhtä »englantilainen» ja siten muitten vaikeasti tajuttava kuin lan Dury, mutta molempien kohdalla kannattaa nähdä vaivaa. Vaan kyllä tämä on ihan muutenkin —ihan vaivattomasti — merkillisen merkittävää musaa.
|
