Amerikkalaistunut englantilaismuusikko Elvis Costello esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa sisätiloissa ja yksin.
Aloitus "Red Shoes" ja vielä "Veronicakin" löivät korville suhuässien, maiskahtavien konsonanttien ja tilan kaikuisuuden ongelmat, jotka kuitenkin pian paranivat. Costellon terävien tekstien maailma vaatii ymmärrystä eritoten kerralla avautuakseen, mutta haasteista huolimatta illasta muodostui kerrassaan lämmin.
Esiintymislavan miljöö kolmine eri laulupaikkoineen ja konsertin dramaturgia kääntyivät voitoiksi. Costellon istuutuminen jakkaralle ikään kuin omaksi erikoisvieraakseen auttoi hiljentymään balladeihin, jotka tekivät eroa show'ta voimallisesti hallinneisiin, sankaritenorin äänivaroja esitelleisiin lauluihin.
Paluu ykköspisteeseen ja tarttuminen sähköiseen orkesterikitaraan yllätti. Säröjen, viiveiden ja hetkellisesti poljetun loopinkin avulla Costello loi pitkiä instrumentaalisia sointimeriä, joilla olisi voinut päteä kirskuvan industriaalisen vaihtoehtorockin tapahtumissa.
Pianoballadeja hillitymmin Costello tunnelmoi odotetun "Allisonin" tyystin akustisesti lavan reunoilta. Viimeisintä hiphop-levyä Wise Up Ghost ei ymmärrettävästi muisteltu, mutta edeltävältä National Ransomilta kuultiin muutama helmi.
Sähkiksen voimasoinnuilla räimitty "(What's So Funny 'Bout) Peace, Love, and Understanding" päätti kaksituntisen konsertin päinvastaisin tunnelmin kuin kappaleen säveltäjä Nick Lowe viimeisimmillä Suomen-keikoillaan.
Moton perään oli nyt mahdotonta kaivata enää mitään.
|