|
Ekaksi haluaisin sanoa, että nämä albumit ovat 70-luvun popmusiikkia parhaimmillaan. On oikeastaan älytöntä niputtaa näitä tällaiseen yhteisarvosteluun, sillä ne tarvit sisivat kumpikin oman palstansa — niin erilaisista lähtökohdista musiikkia on molemmissa lähestytty. Mutta ajan puutteen niukkuuden ahtaus asettaa tiettyjä rajoituksia taiteellisista päämääristä piittaamatta.
Lowella ja Costellolla on musiikissaan yksi yhteinen nimittäjä, mutta silti ne ovat varsin erilaisia. Tuo yhteinen johtoajatus on tehdä musiikkia 70-luvun nuorisolle tukeutuen osaksi edellisten sukupolvien/ vuosikymmenten sävelaarteistoon. Nick Lowe on tässä perusteellisempi, sillä hän käy albumillaan läpi popmusiikkia sen hamasta alusta aina uusimpiin muotivirtauksiin. Lowen albumilla on siis vaikutteita rautalankakitarabändeistä Phil Spectorin kautta aina reggaehin ja jopa osin punkrockiin. Vaikutteistaan huolimatta Lowen albumi täynnä uutta ja ennenkuulematonta — ja ennen kaikkea erittäin paljon antavaa. Yksinkertaisista aineksistaan huolimatta hänen musiikkinsa jaksaa kiehtoa yhä uudellen.
Costellon voimana on puolestaan hänen energiset tulkintansa todella tiukan bändin säestyksellä. Elvis on 70-luvun tuote, joka esittää oman vuosikymmenessä lauluja 60-luvul luotilla. Näin siis karkeasti sanottuna, mutta toki Elvis on oma herransa, jolle nuo vuosikymmenet eivät taatusti merkitse mitään.
Yhteistä herroille on myös tietynlainen karisma, joka säteilee kummastakin sekä yhdessä että erikseen. En voi olla väittämättä, että nämä kaksi herraa ovat tärkeimmät lauluntekijät, jotka ovat tulleet Brittein saarilla sitten McCartneyn ja Lennonin. Kenties vielä tärkeämmät, sillä molemmilla albumeilla on aineksia nousta vaikkapa 70-luvun parhaaksi popalbumiksi.
On erittäin vaikea nimetä suosikkiraitoja Lowen albumeilta, sillä kaikki ovat tasavahvoja. Hyvistäkin on joku aina paras ja Lowen albumilta nämä piiloreggaet "Nutted By Reality" ja "No Reason" nostavat päätään toisia ylemmäksi. Ensinmainitun rytminmuutos puolivälissä käsitettäköön pilana — tosin hyvänä sellaisena.
Vahinko ettei kansiteksteissä mainita sanallakaan, ketkä ovat soittamassa maukkaita taustoja, mutta tuskin pahasti erehdyn, jos väitän, että Rockpilen heput ovat jotenkin juonessa mukana. Varsinkin kitaristi onnistuu lähes joka biisillä — erityinen kunniamaininta hänelle, kuka lieneekin (Edmunds?)
Elviksen levyllä on sentään paljastettu, ketkä ovat mukana musiikin teossa. The Attractions on ryhmän nimi ja sihen kuuluvat basist Bruce Thomas, rumpali Pate Thomassekäkosketinsoittaja Steve Naive. En tiedä, onko bändin viimeksimainitun jäsenen nimi oma vai tekaistu, mutta nimensä veroisesti hän hoitelee piano- ja urkuosuudet. Sama "lapsenornainen" ja tehokas soitintyöskentely on päällimmäisenä myös muiden kavereiden soitossa. Ei siis mitään liikaa, mutta silti riittävästi. Muutamia mainioita yksilösuorituksia ovat mm. B. Thomasien bassottelu kuin suoraan Bill Wymanin bassokoulusta biisillä "You Belong To Me" sekä toisen Thomasin todella tehokas rärninäkomppi aloitusraidalla "No Action". Siitä tuli mieleen Keith Moon nuorena ja energisenä ja heitänpä tähän aivan vakavalla naamalla väitteen, että Moonin opit ovat tätänykyä enemmän käytössä kuin aikoihin ja — anteeksi Keith! — hieman jalostuneemmassa muodossa.
Herra Costellon lyriikkaan en uskalla näin lyhyen kuuntelemisen jälkeen tarrautua, sillä siihen ei todella pääse helpolla kiinni. Ensiksikin hänen verraten epäselvä ääntämyksensä yhdistettynä aitoenglantilaisiin — tai paremminkin nykyenglantilaisiin — käsitteisiin ovat ilman hihanuotteja heikolla keskikouluenglannille ylivoimaisia tehtäviä. Ja toisekseen vaaditaan käsittääkseni aika laaja Englannin nykyisten olojen tuntemus, jotta kaikista Costellon kielikuvista saisi edes jotakin irti. Minulle riittää tällä hetkellä näennäinen lyriikan sisällön tunteminen — musiikki kiehtoo toistaiseksi enemmän. Mutta lyriikankin aika tulee vielä, niin uskon.
Kenties monesta albumista on sanottu, että et tiedä mitä '70-luvun musiikkia on, jos et omista sitä ja sitä albumia. Mutta harvoin lausuma pitää niin vahvasti paikkansa kun näiden levyjen kohdalla. En kehoita omistamaan, vaan kuuntelemaan.
| 
