|
Pari päivää ennen juttutuokiotamme oli ilmestynyt ensimmäinen iso lehtijuttu Elviksestä, joten aivan ensimmäisenä emme olleet asialla, mutta esimerkiksi NME ennätti mukaan vasta myöhemmin... Elvis Costelloa tosiaan kannattaa jututtaa, sillä sen lisäksi että hänen debyyttialbuminsa »My Aim Is True» lukeutuu kuluvan vuoden parhaisiin, hänellä on myös sanottavaa.
Elvis astuu levy-yhtiönsä Stiff Recordsin toimiston ovesta yllään hieman kauhtunut vaaleansininen pikkutakki ja siniset farkut, päässään nuo tutut, buddyhollymaiset mustasankaiset silmälasit. Myöhäisenä lounaana Elviksellä ei ole juustopurilaisia vaan pieniä pannukakkuja muovikääreessä. Kyllä ne maistuvat kylminäkin nälän yllättäessä, ja Elvis tarjoaa niitä muillekin siemaisten samalla kulauksen maitotölkistään.
Lontoolainen Elvis Costello on 22-vuotias lauluntekijä, kaksi vuosikymmentä toista Estä nuorempi. Hän taitaa lauluissaan niin musiikin kuin lyriikankin keinot ja lopputulos on nykyrockia laadukkaimmillaan. Kaikki »My Aim Is True» -albumin 12 raitaa tarttuvat nopeasti tajuntaan, ja platta kokonaisuudessaan ei viihdy päivääkään pois levylautaselta. Lisäksi Elviksellä on lyriikassaan kovasti sisältöä, kolhittua ja kyynistä ikuistä häviäjää ja ajankuvaa tämän hetken yhteiskunnasta.
Costello on miehen aito sukunimi, Stiff-pomo Jake Riviera liitti mukaan etunimen Elvis. »Se oli hyvä idea», Elvis kohauttaa olkapäitään. Vaikka nimi ja ulkoasu saattavat antaa kuvan vähemmän vakavasta musikantista, tällainen vaikutelma pettää. Elvis on ehkä huomionarvoisin tämän vuoden esiin nostamista uusista lauluntekijöistä. Hän ei kavanda hauskuutta — ja hänen musiikkinsahan on kivaa — mutta pohjimmiltaan hän on vakava, joidenkin mielestä epäilemättä teksteiltään vaarallinenkin mies. Elvis on sanonut tekstiensä syntyvän vihan ja syyllisyyden innoittamina.
»Puhutaan tulevaisuudesta nyt, kun olemme panneet menneisyyden sivuun», Elvis lauhaa debyyttisinglellään »Less Than Zero», ja tätä mallia hän noudattaa haastatteluissakin. Elvis ei halua puhua taustastaan, sillä jos ihmiset eivät halunneet tietää siitä aikaisemmin, hän ei aio kertoa siitä heille nytkään. »Olen ollut kuvioissa mukana pitemmän aikaa, mutta näitä lauluja en ole esittänyt aikaisemmin», hän toteaa.
Lyriikka keskeistä lauluissa
Haastatteluhetkellä olin paremmin tutustunut vain Elviksen ensimmäiseen neljävitoseen »Less Than Zero», joka oli varauksetta kertonut jotakin poikkeuksellista olevan tapahtumassa, ja jo sen perusteella halusin tavata Elviksen. Debyyttialbumi »My Aim Is True» oli tuolloin varastossa odottamassa julkaisua Stiffin ja Islandin repiessä sopimuksiaan uuteen asuun. Olin ohimennen kuullut albumin ykköspuolen pari päivää aikaisemmin, ja se vahvisti Elviksen olevan kova tekijä. Tarkempi kuuntelu on vain parantanut kuvaa. Lyriikkaan en ollut vielä ehtinyt perehtyä, ja se on sittemmin herättänyt uusia kysymyksiä, mutta Elvis oli itse hyvin selvillä siitä, mitä halusi tuoda julki haastattelussa, ja tällaista sanottavaa hänellä on teksteistään:
»Käytän niihin kamalan paljon aikaa. Lauiu ilman kunnon lyriikkaa on hyödytön — se on instrumentaali edellyttäen että pystyy väsåämään kohtuullisen sävelmän. Ajattelen aina ensin lyriikkaa, koska se on laulu. Sanat eivät välttämättä ole tärkeämpiä kuin sävelmä, mutta laululla on oltava nimi ja sen on oltava jostakin tai kerrottava tarina. Muuten se ei ole laulu: se on vain sanoja tai melua. Lyriikka tulee minulla aina ensin. Sitten saan päähäni melodioita jotka ehkä sopivat johonkin tekstiini.»
»Piisi on vain tapa laulaa lyriikka. Ei olisi laulua ilman lyriikkaa, siinä mielessä teksti on tärkeämpi. Ilman lyriikkaa minulla ei olisi piisiä, en uneksisi sävelmää ilman sanoja ja laulaisi siihen mitä tahansa — en koskaan tee niin. Ajattelen aina tekstiä paljon — en välttämättä ajatusta, mutta jostakin sen on oltava. En kirjoita mitä tahansa pelkästään tehdäkseni piisin. Voisihan sitä istua koko päivän tekemässä pop-lauluja, joissa on typerä lyriikka, mitä kuullaan joka päivä ja mitkä kaikki hokevat samoja asioita. Soul-levyillä on aina sama lyriikka — vain Smokey Robinson on kirjoittanut hyviä soul-lauluja, ei moni muu. Jotkut onnistuvat siinä, vaikka laulavat samasta kuin muutkin, kuten Wilson Pickett — hänellä oli hyvä rytmi ja se toimi. Tanssilevyillä voi laulaa melkein mitä vain jos on hyvä rytmi.»
»Mutta minä olen kiinnostunut laulamaan jotakin laulamisen arvoista. Sen ei tarvitse olla merkittävää, muuttaa maailmaa tai kenenkään elämää — se ei koskaan tee mitään noista asioista. Minusta ei vain ole mitään järkeä laulaa, jos ei laula jostakin tai jostakin syystä. Voi laulaa koska on masentunut, iloinen tai miksi tahansa. Laulaa ettei pidä siitä, mitä kuulee radiossa tai koska haluaa tappaa jonkun — mistä syystä tahansa, sen kun vain laulaa. Se on koko jutun pointti. Siksi minä sitä teen — ei minulla ole mitään erityisiä syitä tai motiiveja, minä vain teen sen.»
Lyriikan painottaminen saa minut otaksumaan, että Elvis on kova lukemaan.
»En oikeastaan. Luen kirjoja mutten kamalan paljon. Siihen ei oikeastaan riitä aikaa. On kausia jolloin luen paljon, ja joskus taas en lue mitään. Olen huomannut, että jos en lue kirjoja vaan yksinomaan päivä- ja musiikkilehtiä, minulta loppuvat sanat. Toistan silloin lyriikoissani samoja sanoja, koska tulen rajoittuneeksi. Ajattelen aina uusia sanoja käytettäväkseni — en ollakseni terävä tai tehdäkseni vaikutuksen. On myös sanoja joita ei voi laulaa, sekin on otettava huomioon. Yritän aina löytää uusia tapoja ja riimejä sanoakseni jotakin, tehdä se mielenkiintoisemmaksi.»
»En oikeastaan kirjoita muusikon näkökulmasta, vaan lyriikan rytmi mielessäni, ja savellys liittyy siihen. Jos siitä kehittyy hyvä melodia, se tapahtuu melkein vahingossa. Joskus saa hyvän melodian, koska on käyttänyt tiettyjä sanoja, mutta en ajattele sitä niin. Ajattelen vain haluavani sanoa jotakin, ja tämä on paras tapa tehdä se ja riimit menevät näin tai sitten ei — piisi vain lähtee, en juuri ajattele sitä.»
Soolojen sijaan lisää piisejä
Olemme laskeutuneet haastattelua varten Stiffin pienen toimiston kellaritasoon, jossa tarina etenee lähes Elviksen yksinpuheluna kysymyksieni toimiessa suunnannäyyttäjinä. Hänellä on sanottavaa muutenkin kuin lauluissaan. Näissä merkeissä Elvis oli tuolloin suorittanut vain kolme esiintymistä, kaikki Rumourin avustamina. Hän oli juuri saanut kokoon oman yhtyeensä, jolla oli takanaan vasta yhdet kunnon harjoitukset. Keikoilla lähdettäisiin pari viikkoa myöhemmin neljän miehen voimalla: »Soitamme klubeissa ja yleensä paikoissa, missä ensimmäiset keikat tehdään.»
Elvis ei halunnut bändiin toista kitaristia rinnalleen. »Kaikilla on nyt kaksi kitaristia, joten se on tylsää. Sen sijaan käytämme Vox-urkuja, joissa on kevyt soundi, ja se ikään kuin vastaa toista kitaraa. Itsekin soitan komppia enkä sooloja. Musiikissamme ei muutenkaan ole instrumentaalikappaleita tai mainitsemisen arvoisia sooloja. En halua tehdä samaa kuin useimmat ihmiset tekevät eli esittää albumin kahtatoista kappaletta hieman pitempinä, vaan soitamme enemmän piisejä. Jotkut kappalaista tosin ovat lavalla hieman pitempiä kuin levyllä, koska olen tehnyt niistä hitaampia, mutta mitään instrumentaaliosuuksia emme ole lisänneet. Vastaavasti jotkut laulut ovat Iyhempiä, koska soitamme ne nopeammin.»
Nykyisin on studiomuusikot nostettu arvoonsa ja totuttu saamaan levykannesta perusteelliset tiedot platan sisällöstä. Elvis ja Stiff horjuttavat tätä käytäntöä, sillä Elviksen levy ei paljasta hänen työtovereitaan tuottaja Nick Lowea lukuunottamatta.
»Emme panneet soittajien nimiä kanteen, koska he tietävät itse keitä ovat. Minua avus-
| 
